Kirjoittanut: Pia Henttonen 8.2.2016

Aikuisuuden kynnyksellä

Oli loppukesä 1987. Olin juuri päässyt ylioppilaaksi. Menossa oli viimeinen viikko kesätöissä. Edessä odotti uusi elämä, muutto pois lapsuudenkodista opiskelemaan Tampereelle.Fiilikseni ei olisi voinut olla parempi, aikuinen nainen ja sitä rataa.Suunnittelin kaverin kanssa kuukauden interrail-reissua kauas Kreikkaan.

Mutta ennen tätä loistavaa tulevaisuutta piti laittaa nuoremmille sisaruksille iltaruokaa. Pyysin kolme vuotta nuorempaa siskoani laittamaan levyn kuumenemaan, jotta saadaan perunat kiehumaan. Minä seisoin jo kattila kädessä mutta sisko vain töllötti sähköliettä. Laita nyt se pikalevy päälle, ärähdin. Mutta sisko ei kyennyt, hän ei ymmärtänyt, mikä nappula ohjasi mitäkin levyä. Keskellä ruuanlaittoa, kattila kädessä oivalsin pelottavan asian: Siskoni on kehitysvammainen eikä hän ikinä aikuistu!

Tajusin tuossa pienessä arkisessa hetkessä, että meidän kahden elämäntarina tulisi olemaan aikuisena hyvin erilainen. Päässäni sinkoili ajatuksia - Sisko menee harjaantumiskoulun jälkeen toimintakeskukseen. Hän jää asumaan tänne, ei mene opiskelemaan, ei muuta omaan kotiin. Sisko ei selviä yksin, kuka hänestä pitää huolta? Missä hän asuu aikuisena, aina isän ja äidin kanssa? Entä, kun isää ja äitiä ei enää ole?

Kurkkuani kuristi; Kauheaa, jos ei koskaan pääsisi pois. Kamalaa, jos ei voisi valita eikä olisi vaihtoehtoja.

Vähitellen myös siskoni itse ymmärsi jäävänsä jostain paitsi. Minä ja myöhemmin pikkuveljeni saavutimme asioita, jotka eivät olleet hänelle mahdollisia. Me saimme ajokortin, jatko-opiskelupaikan, oman asunnon, työpaikan, seurustelusuhteita. Hän halusi myös samoja asioita kuin mekin mutta törmäsi ”Olet kehitysvammainen, et sinä voi”-kommentteihin ja myös omien kykyjensä rajoihin. Hän pettyi, turhautui ja raivosi, ei olisi millään suostunut vammansa todellisiin ja muiden kuvittelemiin rajoituksiin. Kattilat lensivät, nyrkit heiluivat. Me sisarukset aikuistuimme hippu syyllisyyttä sydämissämme.

Nyt on kulunut lähes 30 vuotta tuosta lieden ääressä koetusta hetkestä. Siskoni tietenkin aikuistui ja itsenäistyi. Hän muutti pois lapsuudenkodista, lopulta jopa kokonaan omaan kotiin. Hänellä on keski-ikäisen naisen oma elämä, omat tärkeät ihmiset ja jutut.

Sisko on totisesti joutunut tekemään töitä oppiakseen ja hallitakseen itsenäisen arjen taidot sekä ansaitakseen muiden luottamuksen omaan selviytymiseensä. Minä saavutin kuudessa vuodessa maisterin tutkinnon, sisko saavutti 15 vuodessa kodin, jonka ulko-oveen vain hänen ja huoltomiehen avaimet sopivat. Se on merkittävä asia kehitysvammaisen ihmisen elämässä.Kumpikin suoritus oli juhlimisen arvoinen, niin maisterin arvo kuin omannäköinen elämä.

Pia Henttonen


Ladataan keskustelua