Kirjoittanut: Milla Bergman 31.8.2016

Erityisen sisaruksen halpa Zorro-naamio

On helppoa viisastella ja jakaa ohjeita toisille. Tässä tapauksessa vanhemmille, joilla on erityislapsia. Listat ja neuvot helpottavat joskus arkea ja muistuttavat siitä, että iltasadun lukemisella ja arjen rutiineilla on merkityksensä. Ja niillä tosiaan on merkitystä, sitä ei voi kiistää. Lapsen, myös erityisen sisaruksen suotuisaa kehitystä tukevia asioita ovat mm. yhteiset ilon hetket, toimivat arkipäivän rutiinit, lasten mieluisat harrastukset, kokemus kuulumisesta ryhmään ja turvallisuus.

Olen antanut anteeksi vanhemmilleni sen, etteivät he huomioineet minua sisaruksen sairastaessa. He ovat onnistuneet hyvittämään sen, että sain silloin vähemmän huomiota.

Erityislasten sisarukset ovat kertoneet, että korvaavat kokemukset todella auttavat. Sisarusten mukaan vanhempien pienetkin teot osoittavat heille, että hekin ovat tärkeitä. Tuntuu kliseeltä sanoa, että tehkää terveen lapsen kanssa jotain joskus kahdestaan. Mutta oikeasti ja autenttisesti he ovat kertoneet, että se merkitsee heille tosi paljon!

Tärkeintä on tietenkin se, että vanhemmilla on aina tilaa jokaiselle lapselleen mielessään ja sydämessään ja että he pystyvät ja jaksavat miettiä jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita, tunteita, motiiveja jne. Mutta se on osoitettava lapselle käytännön tasolla hänelle merkityksellisellä tavalla.

Minun lapsellani oli halpahallin Zorro-naamio lastentarhan naamiaisissa, kun muiden lasten äidit olivat ommelleet hienot asut lapsilleen.

No miten se Zorro-maski tähän liittyy?

Tiesin ja tiedostin edellä olevat ohjeet, mutta mokasin silti.

Seuraavassa on äidin kertoma tarina syyllisyyden tunteista ja arjen mahdottomuudesta toisinaan.

Esikoiseni päiväkodissa järjestettiin naamiaiset hänen ollessaan 4-vuotias. Keski-Euroopassa tämä oli iso asia. Äidit ompelivat naamiaisasuja viikkotolkulla, ja niistä myös puhuttiin pitkään naamiaisten jälkeen. Minä yritin revetä päivittäin sairaalan ja kahden päiväkodin välillä. Naamiaisia edeltävänä iltana kävin nopeasti ostamassa halvan Zorro-maskin lapselle asuksi.

Naamiaisaamuna vein esikoisen päiväkotiin Zorro-maskissaan, ryntäsin viemään toisen lapsen seuraavaan päiväkotiin, jotta ehtisin olla sairaalan teho-osastolla edes hetken sairaan lapseni kanssa. Kun hain iltapäivällä esikoiseni naamiaisista, hän ei puhunut mitään. Ei puhunut moneen päivään. Vetäytyi ja tuijotti tv:tä, kieltäytyi menemästä päiväkotiin.

En ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Kunnes sain kuulla toiselta äidiltä, että lapseni oli ainoa, jonka vanhempi ei ollut paikalla naamiaisissa. Hän istui piirissä yksin halvassa maskissaan. Vieläkin 12 vuotta myöhemmin itkettää, kun mietin, miltä hänestä on mahtanut silloin tuntua. Koskaan, ikinä en unohda, enkä anna itselleni tätä anteeksi.

Minulta oli mennyt ohi, että vanhempienkin piti olla siellä läsnä. Enkä edes tiedä, miten olisin läsnäoloni järjestänyt, vaikka olisin tiennytkin. Tai kai se teho-osastolla ollut lapsi olisi pärjännyt sen ajan ilman minuakin. Ratkaisut kuitenkin tekee siinä hetkessä, sillä tiedolla ja tunteella, joka kulloinkin on.

Saimme onneksemme isoisän luoksemme kahdeksi viikoksi ja sairas lapsi pääsi taas kerran sairaalasta kotiin. Menin esikoiseni kanssa joka päivä päiväkotiin viikon ajan, kunnes hän taas alkoi käydä siellä mielellään. Isoisä pärjäsi hienosti sairaan lapsen kanssa. Ja sairas lapsi pärjäsi hienosti isoisän kanssa.

Arki erityislapsiperheessä on valintoja täynnä. Joskus ei tiedä, miten valitsisi, koska on vain huonoja vaihtoehtoja. On hyvä muistaa, että ongelmatonta lapsuutta ei ole olemassakaan. Ongelmat eivät sinänsä ole uhka lapsen kehitykselle, jos niihin etsitään yhdessä ratkaisuja. Ongelmien ratkaiseminen yhdessä opettaa lapselle tärkeitä taitoja. Ja kaikesta huolimatta on tärkeää muistaa myös ne terveet sisarukset. Ja silloin kun ei muista, aina voi pyytää anteeksi ja tehdä korvaavia tekoja.


Jaa tämä sivu


Ladataan keskustelua