Kirjoittanut: Milla Bergman 2.3.2016

Kirjoitus on erään sisaruksen tarina. Tarina erityisen sisaruuden aikamatkasta ja siihen liittyvästä tunteiden vuoristoradasta. Tällä kertaa blogi julkaistaan nimettömänä.

Kaunotar ja hirviö

Mitä tapahtui kun oli 5-vuotias? Ainakin menin kaikilla älyllisillä osa-alueilla isoveljeni (16v) ohi, joka siihen mennessä oli pärjännyt voimalla. Silloin 5-vuotiaana jotenkin löysin jonkun väylän kohdata veljeni niin, että hän ei enää lyönyt päätäni seinään, ei enää vääntänyt kättäni kipeästi eikä tehnyt minulle mitään mikä olisi sattunut. Sain luotua jonkin sellaisen yhteyden joka on ollut olemassa siitä hetkestä lähtien ja joka on poistanut väliltämme hänen varmasti kokemansa kateuden ja mustasukkaisuuden.

Olin syntynyt hänen reviirillensä, tullut varastamaan hänelle kuuluvan äitimme rakkauden ja hän halusi minun tuntevan sen nahoissani. Ja hän löysi kyllä ne hetket jolloin kukaan ei ollut näkemässä ja niin fiksukin hän oli, että ei tehnyt mitään mikä olisi näkynyt jälkikäteen, ei jäänyt mustelmia tai ruhjeita. Enkä minä kannellut vanhemmilleni, vasta 30 vuotta myöhemmin äitimme sai tietää mitä hänen selkänsä takana oli tapahtunut.

Yläasteella minulla oli mukava luokka ja hyviä kavereita. Isoveljeni asui osin kotona, osin laitoksessa. Hän oli ns koulussa, niin kuin minäkin. ”Koulu” oli hänelle tärkeä ja hyvä paikka. Minulla oli kasvurauha ja hyvä suhde veljeeni, jota rakastin (ja rakastan) täydestä sydämestäni. En koskaan ole hävennyt häntä. Vastuun kantoivat vanhemmat ja minä sain elää elämääni.

Tunsin kuitenkin kuinka minun ja ystävieni ja koulukavereideni välissä oli jotain, kuin tuntematon vyöhyke. En tiennyt mikä se oli tai mistä se tuli. Tunsin että se on siinä, mutta en voi sille mitään. Niinpä annoin sen olla. 20 vuotta myöhemmin sain kuulla vanhalta ystävältäni, että minusta ja veljestäni oli puhuttu. Sanottu: kaunotar ja hirviö. Silloin tajusin, tämä oli se muuri minun ja muiden välillä, se näkymätön vyöhyke jolle en voinut mitään ja jonka läpi en päässyt.

Aikuisuuden kynnyksellä ja sen tuomalla varmuudella olin varma, että olin henkisesti kehittyneempi ja kokeneempi kuin muut ikäiseni – lukiolaiset. Mitä luulee ymmärtävänsä elämästä joku sellainen jolla ei ole kehitysvammaista sisarusta. Minä olin kypsynyt painekattilassa. Taistellut vanhempieni rinnalla lääkärien määräämää ylilääkitystä vastaan. Nähnyt hänen muuttuvan zombiksi jolla kuola valuu suusta ja taistelun voitettuamme, nähnyt jälleen veljeni joka herää takaisin elämään josta nauttii ja iloitsee.

Mitä voi tietää elämästä lukiolainen, joka ei kanna mukanaan jatkuvaa syyllisyyttä. Miksi veljeni on laitoksessa, eikä hän ole saanut käydä koulua niin kuin muut kehitysvammaiset? Miksi kukaan ei ole opettanut häntä lukemaan tai käyttämään tietokonetta? Minä yritin ja epäonnistuin, en osannut eikä veljeäni kiinnostunut. Minun syyni, minun vikani…

Olen nuori aikuinen, opiskelija, ja niin monesti on naurussa pitelemistä. Rakastan veljeni huumoria. Hän saattaa ottaa pienen ja pyöreän äitimme kainaloonsa ja sanoa: ”Äiti on pieni mannaryyni” ja katseessa ei vain voisi olla enempää hellyyttä, rakkautta ja ripaus ilkikurisuutta.

Puhe on veljelleni haastavaa, mutta aina löytyy teot joilla ilmaista itseään. Kuka muu olisi keksinyt parturoida juuri sen saniaisen josta äitimme oli niin ylpeä ellei veljeni, suututtuaan äidille ties mistä. Ja äiti itki ja veljeni oli tyytyväinen, siitäs sait! Mutta pakko myöntää, minä ihailin veljeni kekseliäisyyttä! Hän myös halusi nuorempana olla osallisena kaikessa. Ihan heti ei naurattanut kun pesin ympäri asuntoa olevaa veljeni lääkehiilen sekaista oksennusta, kun hän oli löytänyt e-pillerini ja syönyt kolmen kuukauden annoksen kertaheitolla. Mutta nykyään naurattaa!

Mutta myös itkettää. Suren sitä veljeni omaa perhettä joka olisi voinut olla jos hän ei olisi ollut kehitysvammainen.

Minä keski-ikäinen, veljeni jo 5-kymppinen. Muistuttaa meitä kaikkia usein: ”Oon jo vanha mies.” Eikä hänellä paljoa muuta sanottavaa olekaan. Mustasukkaisuus ja katkeruus ovat palanneet ja ne kohdistuvat minun lapsiini. Mummin, meidän äitimme silmäteriin. Veljeni mielestä heitä ei tarvittaisi. Veljeni ei siedä poikaani lähellään ollenkaan. Ei pysty olemaan samassa huoneessakaan. Olla eno on veljelleni muistutus siitä mitä hän ei ole, mitä hän ei voi koskaan olla ja mitä hän ei voi koskaan saada. Suru ja viha palavat hänen silmissään.



Ladataan keskustelua