Kirjoittanut: Milla Bergman 18.3.2016

Näkymätön lapsi

Tämä kirjoitus on meille vanhemmille. Tämä osuu aika arkaan aiheeseen. Nimittäin riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteisiin, joita helposti saamme aikaiseksi.

Kun omat lapseni olivat pieniä, opin olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan. Kerran onnistuin olemaan kolmessa paikassa yhtaikaa ja olin siitä ylpeä! Silti minulla oli aina tunne, etten riitä.

Kun yksi lapsi tarvitsi lääkkeitä joka toinen tunti, ruokintaa joka kolmas tunti; jonka happisaturaatio laski ilman lisähappea minuutissa vaaralliselle tasolle; joka lopetti aika ajoin hengittämisen; joka lähti lukemattomia kertoja ambulanssilla sairaalaan, joskus helikopterillakin, niin en koe, että aikani ja voimavarani olisivat riittäneet tarpeeksi sisaruksille.

Sisarukset ovat kaikki kolme syntyneet 13,5 kk sisällä. Esikoiseni oli siis reilun vuoden ikäinen, kun kaksoset syntyivät, keskosina viikolla 27. Lasten isä oli paljon työmatkoilla, asuimme ulkomailla ilman verkostoa. Tiedän, liian lyhyistä ikäeroista ja verkoston puuttumisesta varoitellaan, mutta näin nyt kävi.

Joskus olin niin väsynyt, että menin kodinhoitohuoneeseen potkimaan seiniä ja kiroilemaan. Koko ajan kannoin syyllisyyttä siitä, että muut lapset vain roikkuvat mukana. Sairas lapsi oli hoidettava, oli mikä oli. Ympäröivä maailma, uutiset, läheisten kuulumiset kadottivat merkityksen joksikin aikaa, koska resurssit olivat loppu.

Kaikesta hulluudesta huolimatta, muistan myös nauttineeni pikkulapsiajasta. Kerran yksi lääkäri sanoi, etten voi nauttia. Mutta kyllä pystyin sitäkin.

Mutta muuttuivatko terveet sisarukset olosuhteiden pakosta ja äidin riittämättömyyden takia näkymättömiksi?

Tuu-tikin tarina

Luin psykoterapia lehdestä (2016), 35(1) Joona Taipaleen artikkelin Tove Janssonin ”Näkymätön lapsi” ja sosiaalinen peilaaminen, joka herätti erityiseen sisaruuteen liittyviä ajatuksia.

”Näkymättömän lapsen” tarinassa Tuu-tikki tuo Muumitaloon tytön, Ninnin, joka on muuttunut näkymättömäksi. Ninnin täti on hoitanut tyttöä vasten tahtoaan. Tyttö on siten elänyt pitkään ilmapiirissä, jossa häntä ei ole haluttu, ja tämän seurauksena hän on muuttunut näkymättömäksi.

Ninni ei koskaan pyydä mitään; hän ei ilmaise toiveita, haluja, aggressiota tai mielipiteitä. Hän toimii aina ohjeiden ja odotusten mukaisesti; hän ei koskaan ole eri mieltä kenenkään kanssa; hän ei koskaan improvisoi tai osoita luovuutta. Hän mukautuu normeihin ja odotuksiin, jotka hänelle asetetaan ulkopäin.

Muumiperheen hoivissa Ninni kokee hyväksyntää ja eheytyy vähitellen näkyväksi. Hämmästynyt Tuu-tikki sanoo Muumimammalle: ”Te olette muuttaneet lapsen, niin että hän on pahempi kuin Pikku Myy. Mutta pääasiahan on, että hän näkyy.”

Voiko erityisistä sisaruksista tulla näkymättömiä lapsia?

Taipale analysoi artikkelissaan Ninnin näkymättömyyttä kehityspsykologian näkökulmasta. Kehityksen varhaisimmissa vaiheissa vauvan eloonjääminen on riippuvaista riittävästä hoivasta. Suosiollisissa olosuhteissa hoitaja vastaa lapsensa tarpeisiin, ja riittävän yhtenäisen toiston myötä lapsi alkaa kokea, että hänen tarpeillaan on merkitystä: niistä seuraa jotakin, ja ne ovat siten todellisia.

Vauva voi toisaalta tulla peilatuksi vain osittain. Ajattele esimerkiksi vauvaa, joka on nälkäinen ja itkee: jos hoitaja on väsynyt ja ärsyyntynyt itkemisestä, hänen ilmeensä saattavat viestittää vauvalle, että tämän itku on kyllä havaittu, kuitenkaan viestittämättä että vauvan näläntunne on havaittu: ”No mitä nyt? Aina sinä vain itket siinä!”

Erityiset sisarukset ovat kertoneet haastatteluissa välttäneensä kuormittamasta vanhempiaan enempää, koska heillä on jo tarpeeksi harmia muutenkin. He ovat kertoneet tyytyneensä olemaan taustalla ja miellyttämään. Jotkut sisaruksista ovat kuvanneet vanhempiensa kyllä tyydyttäneen lapsen perustarpeet, mutta mihinkään ylimääräiseen ei ole ollut voimia.

Sitä vaan ajatteli, että mun oltava tässä kunnolla, ettei vanhemmille tule lisähuolia.
En ole halunnut kuormittaa omilla huolillani vanhempia liikaa. Kun muutin pois kotoa, olen puhunut enemmän vanhempieni kanssa. Mutta on silti ykisnäinen olo, sillä vanhemmat ja kaverit eivät ymmärrä ollenkaan.
Koin, että lapsuudessa oli paljon sitä, että pitää ymmärtää. Olin kauhean vihainen, että miksi pitää ymmärtää, minähän olen se pikkusisko! En sanonut sitä vanhemmille, mutta ajattelin.

Me emme aina tietenkään normaalistikaan näytä kaikkea ulospäin, ja kyky kätkeä muilta se, miltä meistä todella tuntuu, on sekin tärkeä sosiaalinen kyky. Erityisiä sisaruksia usein pidetäänkin sopeutuvaisina ja empaattisina.

Ninnin paransi koti

Ninniä ei paranna kahviin sekoitettu lääke. Häntä parantaa koti. Muumit tekevät kaikkensa, jotta Ninni tuntisi olonsa kotoisaksi, ja he painottavat, että Ninni voi vapaasti ilmaista heille myös tarpeitaan ja kielteisiä tunteitaan, vaikka keskellä yötä: ”Jos sinua pelottaa tai tarvitset jotakin, tule vain alas ja kilise.”

Psykologisesti tarkkavainuinen Muumimamma ymmärtää, että Ninni tarvitsee ennen kaikkea turvallisen, kannattelevan perustan, jonka varassa hän voi rakentaa identiteettiään. Ja niin tarvitsevat erityiset sisaruksetkin.

Sisarusten sanoin:

Mulla on sellaista hiljaista itsevarmuutta, koska vanhemmat rakastavat meitä yhtä paljon. He rakastavat veljeä puutteista huolimatta ja siitä tiedän, että voi olla rakastettu, vaikkei olisikaan täydellinen.
Ei sitä huomiota tarvii koko ajan, kunhan sitä saa.

Olen kokenut sisarusten sanat helpottavina. Vaikka aina ei ole pystynyt olemaan läsnä ja omatunto soimaa monesta asiasta: Olen rakastanut ja rakastan lapsiani, voin vaan toivoa, että se kantaa.

Milla


Taipale Joona. Tove Janssonin "Näkymätön lapsi" ja sosiaalinen peilaaminen. Psykoterapia (2016), 35(1). Saatavilla http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/taipale11...



Jaa sivu:


Ladataan keskustelua