Kirjoittanut: Timo Rautiainen 15.2.2016

Sisaruuden aikamatka

Palaan tässä tarinassani yli 40-vuotta taaksepäin siihen hetkeen, kun minusta tuli erityisen veli. En vielä silloin pystynyt ymmärtämään mitä kaikkea se tuo tullessaan, joistakin asioista pystyin haaveilemaan ja unelmoimaan, mutta vuodet ja vuosikymmenet ovat antaneet paljon uutta ja myös haastaneet minua omassa sisarussuhteessani.

Ylpeä isoveli

Sisareni Satu syntyi tammikuussa 1967 ja hänestä tuli meidän kolmen veljen pikkusisko. Minä veljessarjan nuorimmainen koin ylpeyttä ja muistan, kuinka kehuin kavereilleni omistavani pikkusiskon. Satun ensimmäinen vuosi oli ihan tavallista vauva- aikaa. Kehitystä ei kuitenkaan tapahtunut, joten vanhempieni huoli siirtyi osaksi myös meidän veljien huolta. Muistan kun Satu kävi lääkärillä ja häntä tutkittiin, halusin itse olla mukana ja lääkärileikit siirtyivätkin minun omiin leikkeihin kotona. Oliko tämä yksi tapa käsitellä pelottavaa ja ahdistavaa asiaa?

Satun varttuessa toiselle vuodelle, muistan vanhempien kertoneen hänen saaneensa diagnoosin Cp vamma. Mitä tuo kirjainlyhenne mahtoikaan tarkoittaa, sitä eivät vanhempani ymmärtäneet, saati sitten minä 9-vuotias pojan nassikka. Satun Cp-vamma ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kaikenlaisissa leikeissä ja riennoissa pidin häntä mukana. Rossailimme tavallisilla lastenrattailla pitkin metsäpolkuja. Muistan sen Sadun hymyn ja naurun, se oli viesti siitä, että hän nautti yhteisistä hetkistämme.

Leikkikaveri vai hoidettava

1970-luvun alku meni vielä pitkälti leikkien ja touhujen merkeissä. Minun lähestyessä murrosikää ja kapinoidessa niin itseni kuin vanhempienikin kanssa muistan, kuinka joskus ärsyynnyin siitä äidin vaatimuksesta jäädä hoitamaan Satua, kun vaihtoehtona oli kavereiden kanssa pelaaminen pallokentällä. Omat ristiriitansa koin myös siinä, että vanhemmilla, varsinkin isälläni oli taipumus suojella Satua elämän pahoilta kolhuilta ja niinpä tasavertainen sisaruussuhde ei päässyt toteutumaan toivomallani tavalla.

Satu oli kuitenkin rakas pikkusiskoni ja halusin olla osa hänen elämäänsä. Muistan ne lukuisat kerrat kun leikittiin erilaisia mielikuvitusleikkejä, en tiedä olinko minä leikinjohtaja ja määräsin mitä tehdään vai saiko Satu kuinka äänensä kuuluviin!

Hiljalleen aloin etsiä myös omaa ammattiuraani ja vuonna 1978 päädyinkin Cp-lasten kouluasuntolaan asuntola-apulaiseksi. En voi väittää, etteikö erityinen sisaruus antanut vaikutteita ammatinvalintaani. Jossakin vaiheessa koin, että teen samaa työtä palkan edestä ja kotona hoitaessani Satua, mutta onneksi niissä oli kuitenkin omat erilaiset vivahteensa.

Jaettua huomiota

Omassa elämässäni merkityksellinen vaihe oli 1980-luvun alku, jossa tutustuin nykyiseen vaimooni. Siinä vaiheessa en itse ymmärtänyt, miten tiivis suhde minulla olikaan siskoni kanssa, ennen kuin silloinen tyttöystäväni asiasta minulle mainitsi. Mustasukkaisuus oli läsnä niin Satun kuin Tiinankin puolelta ja minä jouduin monien kiperien kysymysten ja ratkaisujen äärelle. Syyllisyyttäkin muistan tunteneeni siitä, etten pysty enää auttamaan Satua niin paljon kuin olisin halunnut.

Rakkaus kuitenkin voitti niin Tiinan kuin Satunkin suhteen ja meistä tuli kolmestaan hyvät ystävät. Ystävyytemme näkyi yhteisinä hetkinä Sadun vieraillessa kodissamme ja tekemiemme ulkomaanmatkojen kautta. Meille syntyi kaksi tytärtä, joiden myötä Sadusta tuli täti ja muistan kuinka se oli hänelle tärkeä, uusi rooli. Vuosien saatossa ystävyysside on vaan vahvistunut.

Kuinka pitkästä matkasta onkaan kysymys

Satun varttuessa aikuiseksi, muuttaessa pois kotoaan olin hänen tukena muutosprosessissa. Muistan myös, miten jouduin äidilleni perustelemaan Satun selviytymistä omillaan. Riippuvuus Satun ja äidin välillä oli hyvin vahva ja sen nauhan löysääminen ei ollut helppo prosessi. Jälkeenpäin ajateltuna se oli kuitenkin ainoa ratkaisu Satun itsenäistymisen ja oman elämän jatkumisen kannalta.

Löysin usein itseni pohtimassa omaa rooliani suhteessa aikuiseen erityiseen sisareeni. Entä sitten kun vanhempani eivät jaksa, mikä on minun rooli? Tuleeko minusta vanhemman korvike? Joudunko minä ottamaan vanhemman vastuun? Onneksi näitä asioita on voitu puhua myös Satun kanssa.

Äitini nukkuessa pois vuonna 2006 huomasin, miten Satun suhde minuun muuttui. Hän haki minusta turvaa ja vahvistusta omille ajatuksilleen. Toisaalta se varmasti vahvisti meidän sisaruussuhdetta ja korosti sen merkitystä. Olen onnellisessa asemassa kun minulla on sellainen pikkusisko kuin Satu, sillä ilman erityisyyttä hän ei olisi Satu.

Omat kokemukset yhteiseen jakoon

Viime vuosina olen tehnyt paljon työtä erityislasten perheiden kanssa. Keskustelemme vanhempien kanssa sisaruudesta ja sen merkityksestä. Huomaan, miten omat kokemukset palautuvat vahvasti mieleen kuunnellessani vanhempien kokemuksia tämän päivän sisussuhteista. Onneksi tänä päivänä esim. perhekursseilla sisarusten asemaan kiinnitetään huomiota ja siitä keskustellaan. On tärkeää kysyä ”Mitä sisaruksille kuuluu?”, tuota kysymystä olisin ehkä itsekin toivonut tuolloin 1960 – 1970 lukujen taitteessa, jolloin Satun erityisyys tuli osaksi meidän perheen elämää.

Kirjoittaja Timo Rautiainen Satun veli


Ladataan keskustelua